lauantai 14. helmikuuta 2015

Työn kehittämisen johtaminen ja toteutuminen


Tämän blogin otsikko on tietoisesti hieman epäselvä! Tarkoitukseni on tässä verrata kahden eri tutkimuksen tuloksia innovoinnin tai oikeammin työn kehittämisen osalta. Toinen tietolähde on Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa 2014 ja toinen Työolobarometri 2014, jonka alustavia tuloksia saimme käyttömme 13.2.15 (http://www.tem.fi/ajankohtaista/julkaisut/tyoolobarometri_-_syksy_2014_ennakkotietoja.98033.xhtml ).
Nämä tutkimukset kartoittavat samaa asiaa kahdelta kantilta: Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa 2014 selvittää MITEN työn kehittämistä on toteutettu ja MITEN laajemmin työhyvinvointia on johdettu; Työolobarometri taas MITÄ ihmiset ovat organisaatioissa tehneet työn ja prosessien kehittämiseksi. Työolobarometrissä tarkka kysymys oli ” Oletteko viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana työssänne kehittänyt toimintatapoja tai prosesseja?” Ja vastausvaihtoehdot olivat pelkistetysti ”kyllä”, ”ei” ja perinteinen pakkovaihtoehto ”en osaa sanoa”. Kaikista Työolobarometrin reilusta 1700 vastaajasta 60 % oli kehittänyt työprosesseja tai toimintatapoja työssään viimeisen vuoden aikana.

Miten työn kehittämistä johdettiin ja miten se toteutui?
Seuraavat kaksi kuvaa vertaavat Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa 2014 ja Työolobarometri 2014 tutkimusten tuloksia. Kuvassa 1 on esitetty tulokset toimialoittain, Työolobarometrin jaotelman mukaan.
Työn kehittämisen toimintatapojen ja henkilöstön kokemuksen jakaumat Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa 2014 ja Työolobarometri 2014 mukaan eri toimialoilla.




Kuvan 1 tulokset ovat hämmästyttävän samansuuntaisia, ainoastaan teollisuuden osalta ne eroavat selkeästi. Voidaan siis tulkita, että kun organisaation johto (tai henkilöstövastaava) kertoo jatkuvan kehittämisen mallin toteutuvat työn ja työn kehittämisen osalta, niin myös henkilöstön vastaukset ovat saman suuntaisia. Tässä tulkinnassa on luonnollisesti otettava huomioon tutkimusaineistojen erilaisuus – niinpä tulkinta on suuntaa antava.
Sama yhdenmukaisuus on havaittavissa kuvan 2 tuloksissa, jossa samoja tuloksia on verrattu organisaatioiden kokoluokissa. Samaa kokoluokkaa jälleen, poikkeuksena pienten yritysten tulokset.


Kuva 2. Työn kehittämisen toimintatapojen ja henkilöstön kokemuksen jakaumat Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa 2014 ja Työolobarometri 2014 mukaan eri kokoluokissa.




Miten jatkuvaa kehittämistä voisi lisätä?

Työn ja työmenetelmien kehittäminen koetaan tärkeäksi suomalaisen työelämän suhteen –vain kehittämällä ja innovoimalla voimme pärjätä globaalissa kilpailussa. Kuvien 1 ja 2 mukaan 60-70% organisaatioista käyttää jatkuvan kehittämisen mallia satunnaisesti tai säännöllisesti työ kehittämisessä. Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa –tutkimussarja antaa mahdollisuuden tämän ”JAKE-aktiivisuuden” analysoimiseen. Regressioanalyysi tuotti kuvan 3 mukaisen tuloksen - eniten jatkuvan kehittämisen säännöllisyyttä selittivät johdon strategiatyön työhyvinvointipainotteisuus ja esimiehille määritetty vastuu alaisten työhyvinvoinnista.


Kuva 3. Jatkuvan parantamisen mallin käyttö työhön ja työn kehittämiseen liittyvissä asioissa - satunnaisesti tai järjestelmällisesti vastanneiden %-osuudet johdon strategiatyön työhyvinvointipainotteisuuden ja esimiesvastuun määrittämisen mukaan.






Kuvan 3 ydinviesti on selkeä: mitä tiukemmin johto johtaa työhyvinvointia, sitä enemmän työtä kehitetään jatkuvan kehittämisen mallin mukaan. Esimiehille määritetty rooli (johdon päätöksellä) tukee edelleen JAKE:n aktiivisuutta. Ihan hyvin voisi pelkistää: kun työhyvinvointia johdetaan hyvin, kehitetään myös työtä järjestelmällisemmin! Tässäkään asiassa eivät temput toimi, vaan kyse on järjestelmällisestä kehittämistyöstä. Joten -pitäisikö ensin keskittyä kokonaisuuden johtamiseen ja sitten vasta toiseksi eri osa-alueiden prosesseihin?

Laajemmin – jopa tutkimuspoliittisesti – rohkenisin tulkita tätä siten, että työelämän ilmiöitä tulisi tutkia sekä johtamisen että henkilöstön kokemusten kautta samanaikaisesti, samoissa organisaatioissa. Näin voitaisiin saada syvyyttä tuloksille ja tulkinnoilla: miten asioita tulisi johtaa, että ne kehittyisivät. Eri ilmiöiden trenditiedot (joita kartoittavat tahoillaan sekä Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa ja Työolobarometri) ovat arvokkaita jo sinänsä, mutta niiden yhdistäminen voisi tuoda paljon lisäarvoa.
Kansallisen tiedonkeruun ja ohjauksen ohella sama logiikka pätee myös organisaatiotasolla. Henkilöstötutkimuksen antamien tietojen lisäksi olisi arvokasta tietää, miten kokonaisuutta ja eri osa-alueita johdetaan ja miten kehittämisprosessit toteutuvat esimiesten arjessa. Laajempi lähestymistapa tuo vastauksia vastauksiin miten. mitä ja miksi? Näihin kannattaa etsiä vastauksia!
Lataa tutkimus: www.terveystalo.com/tyohyvinvointi


tiistai 10. helmikuuta 2015

Mitä esimiesten konkreettinen hyvinvointivastuu tuo mukanaan?


Tänään (10.2.15) palkittiin HENRY ry:n ja Ilmarisen Henkilöstöteko 2014 finalistit. Voiton vei Vincit Oy:n Utopia –hanke, mutta itseäni kiinnosti paljon myös Osuuskauppa Hämeenmaan Hyvis –hanke. Hyvis –hankkeessa esimiesten rooli oli tärkeä ja se sai minut pohtimaan mitä kaikkea esimiehille annettu vastuu tuo tullessaan? Kaivoin jälleen esiin Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa tutkimussarjan vuosien 2009-14 tietokannan ja pyöräytin muutaman analyysin. Tässä tärkeimmät tulokset ja tulkinnat

Miten laajalle levinnyttä on esimiesten ottama vastuu työhyvinvoinnissa?
Vuosien 2009-14 aikana keskimäärin 45 % organisaatioista on määrittänyt esimiehille roolin alaisten työhyvinvoinnista – vuonna 2014 tuo luku oli 52 %. Tämän peruskysymyksen ohella kartoitimme tarkemmin, miten on määritetty vastuu alaisten hyvinvoinnista, jolloin siis esimiehet ovat vastuussa alaisistaan. Tähän kysymykseen 7 % organisaatiosta vastasi ”roolia ei määritetty”, 38 % ”rooli määritetty, toteutetaan satunnaisesti”, ja 55 % ”rooli määritetty, toteutetaan järjestelmällisesti”. Näiden kahden kysymyksen kautta voidaan laskea, että vuonna 2009 20 % suomalaisista oli töissä organisaatioista, joissa esimiehet systemaattisesti ottivat vastuuta alaistensa hyvinvoinnista, vuoteen 2014 mennessä tuo osuus oli kasvanut 34 %:iin. Vuosina 2009-14 kyseinen osuus oli keskimäärin 25 % Trendi on siis ollut hyvä, mutta vielä haasteita riittää!

Kuva 1. Esimies vastaa (on vastuussa) alaistensa hyvinvoinnista - 25 % työpaikoista toteuttaa järjestelmällisesti.


Kuvan 1 tulkinta on varsin selkeä – isoissa organisaatioissa on pieniä yleisemmin esimiehelle määritetty vastuu alaisten hyvinvoinnista. Toimialoista parhaat olivat valtiotyönantaja ja liike-elämän palvelut – vastaavasti eniten kehittämishaasteita löytyi työntekijävaltaisilta pk-sektorin työpaikoilta rakentamisen, kaupan ja kuljetuksen toimialoilla. Esimiesten työhyvinvointivastuun yleisyyttä tuki strategisen hyvinvoinnin tavoitteiden asettaminen – jos tavoitteet oli asetettu, oli esimiesten rooli systemaattisempi.
Mitä esimiesten ottama vastuu tuo tullessaan?
Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa tutkimussarjassa olemme kartoittaneet strategisen hyvinvoinnin tuloksellisuutta kahdeksan osa-alueen kautta seuraavalla kysymyksellä: ”Hyvinvointityön tuloksellisuus. Miten arvioitte yrityksenne hyvinvointityön tuottavuutta (tai hyötyä) eri osa alueilla? Vastausvaihtoehdot olivat: 1 = ei tietoa tuloksista, 2 = tulokset negatiiviset, 3 = pysyneet samana, 4 = hieman positiiviset, 5 = erittäin positiiviset. Kysymyksessä annetut osa-alueet olivat talous, työkyky, osaaminen, terveys, ilmapiiri, esimiestyö, sitoutuminen ja yrityskuva. Esimiesten vastuu alaisten hyvinvoinnissa oli yhteydessä eniten tuloksellisuuteen yrityskuvan, ilmapiirin ja talouden kautta.

Kuva 2. Työhyvinvointityön tuloksellisuus - esimies vastaa (on vastuussa) alaistensa hyvinvoinnista.
 
Kuvan 2 esittämä tulos on varsin mielenkiintoinen. Mitä suuremmaksi esimiesten vastuu alaisten työhyvinvoinnista kasvaa, sitä parempia tuloksia saadaan yrityskuvan kautta – tuntuu loogiselta. Toisaalta lisääntyvä esimiesvastuu kehittää työpaikan ilmapiiriä – hyvä juttu sekin! Ja kolmanneksi, kun esimiesten vastuuta kasvatetaan, näkyy se myös taloudessa parempana tuloksellisuutena. Talouden tuloksellisuuden askelmat ovat selkeästi alemmat kuin yrityskuvan ja ilmapiirin kautta saadut tulokset, mutta tilastollisesti merkitseviä tuloksia nekin silti ovat.
Esimiesten vastuu ja sen tulokset eivät synny itsestään!
Kuvan 2 esittämät tulokset ovat varsin kannustavia, mutta täytyy muistaa että ihan itsekseen ne eivät synny. Ensin täytyy määrittää koko toiminnalle tavoitteet ja siinä ohessa päättää esimiehille selkeä rooli työhyvinvoinnin edistämisessä. Kolmanneksi työhyvinvointi tulee sisällyttää moniin esimiestyötä tukeviin HR-prosesseihin (esim. perehdytys, kehityskeskustelut, ikäjohtaminen). Neljänneksi tulee varmistaa esimiesten kyvykkyys ja osaaminen työhyvinvoinnin lähijohtamisessa – ja vasta sen jälkeen voidaan odottaa tuloksia laajalla rintamalla. Ei helppo homma – eikä mikään irrallinen temppu. Mutta oleellinen osa strategisen hyvinvoinnin johtamista!

 

tiistai 3. helmikuuta 2015

Määrääkö palvelutuottajan työterveyshuollon tason ja hinnan?


Osallistuin tänään (3.2.15) Työterveyshuollon Tulevaisuus –seminaariin Finlandiatalolla. Seminaarin ohjelmassa kartoitettiin eilistä ja tätä päivää, sekä maalattiin tulevaisuuden näkymiä varsin laajalla pensselillä. Yksi asia nousi esiin monessa alustuksessa – työterveyshuollon palvelutuottaja, onko se yksityinen, kunnallisen vai yrityksen oma työterveysasema. Alustajat esittelivät omia ratkaisujaan, mutta varoivat visusti ottamasta kantaa eri toimijoiden puolesta tai vastaan. Sitä en tee minäkään, esittelenpä muutamia perustuloksia – lähteenä jälleen Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa tutkimussarja, jota olen tehnyt yhdessä Guy Ahosen, Juhani Ilmarisen ja Tomi Hussin kanssa.
Työterveyden palvelutuottajien osuudet tutkimusaineistossa

Kartoitimme vuosina 2012-14 työterveyspalvelujen järjestäjän ja saamassamme aineistossa 2/3-osaa organisaatioista käytti yksityisiä lääkäriasemia, 12 %:n ratkaisu oli kunnallinen palvelutuottaja ja 8 %:lla oli yrityksen oma työterveyshuolto. Loppu jakaantui muille palvelutuottajille (toisen yrityksen työterveysasema, muu palvelutuottaja tai yhdistelmä näistä). Saamamme jakauma noudatteli varsin hyvin Kelan tilastoja sillä poikkeuksella, että kunnallisen palvelutuottajan asiakkaita oli Kelan tilastoja vähemmän. Mutta näillä mennään vertailemaan palvelujen ja yhteistyön tasoa sekä kustannuksia.

Asiakkaat jakaantuivat eri palvelutuottajilla siten, että yksityisillä lääkärikeskuksilla oli kaikkia toimialoja ja kokoluokkia (asiakkaiden henkilöstömäärä keskimäärin 310 henkilöä), kunnan terveyskeskus palveli kuntaorganisaatioita (42 % asiakkaita), sekä yksityisen puolen pk-sektorin yrityksiä (asiakkaiden henkilöstömäärä 208 henkilöä). Työnantajan oman työterveysaseman asiakkaat olivat luonnollisesti isoja yrityksiä – joukossa oli myös muutamia kaupunkeja omien liikelaitosten kautta, sekä muutama varuskunta (henkilöstömäärä keskimäärin 1230 henkilöä).

Omat työterveysasemat toimivat hyvin, kunnan terveyskeskus kehnosti

Kun tarkasteltiin työterveyshuollon toimintatapoja asiakkaiden vastausten mukaan, päädyttiin kuva 1 mukaiseen kuvaan.

Kuva 1. Työterveyshuollon toimintatapojen kokonaisarvioinnin jakaumat palvelutuottajan mukaan; vuosien 2012-14 aineisto. Vaaka-akselilla palvelutuottajien kohdalla on sulkeissa työterveyden toimintatapojen kokonaisarvioiden keskiarvot.


Kuvan 1 tulos on saatu siten, että organisaatioiden HR-vastaavat tai toimitusjohtaja ovat vastanneet kahteentoista työterveyshuollon ennaltaehkäisevän toiminnan toteuttamista tai riittävyyttä koskeneeseen kysymykseen. Saadut vastaukset pisteytettiin ja muodostettiin kokonaisarvio työterveyden toimintatavoista. Tämä puolestaan jaettiin viiteen tasoluokkaan, joiden %-osuudet on esitetty kuvassa 1.

Kuvan 1 tulos on erittäin selkeä: yritysten oman työterveyshuollon toimintatavat ovat ylivoimaisesti parhaat ja kunnan terveyskeskuksen taas selkeästi heikoimmat. Tämä näkyy esimerkkinä kuvan 2. tuloksissa osatyökykyisten työssä selviytymisen ja kuntoutukseen ohjauksen sekä työhyvinvoinnin yksilö- ja ryhmätason edistämisen arvioinneissa.

Kuva 2. Työterveyden ennaltaehkäisevien toimintojen riittävyyden arviointien jakaumat palvelutuottajan mukaan.





Kuva 2 osoittaa, että yrityksen oman työterveysaseman toiminnoista annetaan hyvät arviot. 62 % vastaajista arvio toiminnat ”riittäviksi” osatyökykyisten työssä selviytymisen seurannassa, vastaava luku terveyden edistämisessä oli 48 %. Yksityisten lääkäriasemien luvut olivat 55 % ja 32 %, kun kunnan terveyskeskusten asiakkaista 30 % ja 18 % arvioivat toimintoja riittäviksi.
Mitä maksaa työterveyshuolto eri palvelutuottajilla?

Tutkimussarjassamme kartoitimme myös työterveyshuollon kustannuksista organisaation omavastuuta Kela –korvausten jälkeen. Saatujen vastausten mukaan vuonna 2012 kaikkien organisaatioiden keskiarvo oli 276€/henkilö ja vuonna 2014 303€/henkilö vuodessa. Palvelutuottajien mukaan summat olivat vuisien 2012 ja 2014 keskiarvoina seuraavat:

  • yksityiset lääkäriasemat 331€/henkilö
  • kunnan terveyskeskus 157€/henkilö
  • yrityksen oma työterveysasema 237€/henkilö

Kyseiset keskiarvot olivat siis vastaajien ilmoittamia omavastuiden keskiarvoja, joista Kela –korvaus oli poistettu.

Yrityksen oma työterveysasema oli siten edullinen, vaikka toimintatavat olivat erinomaiset. Yksityiset lääkäriasemat toimivat hyvin hyvällä hinnalla ja kuntien terveyskeskukset toimivat välttävästi halvalla.

Mitä voimme tästä oppia?
Eri tavoin tuotetuissa työterveyspalveluissa oli selkeitä toiminnallisia ja rahallisia eroja. Yrityksen oman työterveysaseman toiminta voidaan suunnitella täysin yrityksen tarpeiden mukaan, jolloin toiminta on laadullisesti hyvää – mutta taloudellisesti edullista. Kunnan terveyskeskusten osalta tulkinta lienee se, että asiakkaan kanssa on sovittu toimintatavat, jotka määräävät kustannukset. On siis tehty – ainakin osalle asiakkaista – minimaalinen toimintasuunnitelma, jonka toteuttaminen on edullista – mutta toiminnallisesti riittämätöntä.

Yksityiset lääkäriasemat ovat toiminnallisesti melko lähellä yritysten omia työterveysasemia, mutta kustannuksiltaan korkeampia. Liiketoiminnan perusluonteen näkökulmasta tämä on itsestään selvä, työterveysyritysten tulee hankkia markkinasta rahat oman toiminnan kehittämiseen, uusiin investointeihin sekä luonnollisesti myös liiketaloudellisen voittoon. Näitähän liiketoiminnassa tavoitellaan, eikä sitä terveys-busineksessakaan tarvitse piilotella.

Tutkimussarjassamme emme erotelleen ennaltaehkäisevän ja sairaanhoidollisen toiminnan kustannuksia. Niinpä tuloksista ei voida päätellä näiden suhdetta ja mahdollisia eroja eri palvelutuottajien välillä. Niinpä tässä asiassa emme oppia tuloksista saa!

Yksi ajatus oppimiselle voisi olla se, että yritysten omien työterveysasemien ihmiset sparraisivat yksityisen ja kunnallisen puolen ihmisiä. Fokus olisi liiketoiminnan huomioon ottaminen työterveyshuollossa, siinähän yritysten omien terveysasemien ihmiset ovat asiantuntijoita. Näin työterveys voisi laajemmin ottaa askeleen lähemmäs liiketoiminnan tukemista työkykyriskien alentamisen ohella.


maanantai 2. helmikuuta 2015

Esimies erottelee työn ja vapaa-ajan


Tänään (2.2.2015) Ylen aamu-TV:ssä keskusteltiin työn ja vapaa-ajan tasapainosta. Keskustelijoina olivat tutkimusprofessori Guy Ahonen Työterveyslaitokselta ja maajohtaja Staffan Eriksson Evry Oy:stä. Keskustelijoiden asiantuntevat kommentit innostivat minua blogitekstin tekoon. Yleisesti tunnustetaan, että työn ja vapaa-ajan tasapaino on oleellinen osa työhyvinvoinnin kokonaisuutta, ja että tämän tasapainon määrätietoinen johtaminen mahdollistaa työstä irrottautumisen ja palautumisen.
Vain 22 % organisaatioista toimii järjestelmällisesti työn ja vapaa-ajan erottelussa
Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa tutkimussarjassa olemme kartoittaneet esimiehille vastuutettuja toimintatapoja alaisten työn ja vapaa-ajan erottelussa. Hämmästyttävää on se, että esimiehille työhyvinvointivastuun määrittäneistä organisaatioista vain puolet toteuttaa työn ja vapaa-ajan erottelua järjestelmällisesti – kaikista organisaatioista tämä on 22 %. Käytännössä työn ja vapaa-ajan voi erotella esimies yhdessä alaisen kanssa, tässä yleiset johdon ja HR:n linjaukset antavat hyvän pohjan käytännön toimintatavoille.

Kuva 1. Sovitut esimiesten toimintatavat työn ja vapaa-ajan erottelussa – jakaumat eri toimialoilla ja kokoluokissa, vuosien 2009-12 aineisto.
Kuva 1 osoittaa selkeän trendin, isot organisaatiot toimivat työn ja vapaa-ajan erottelussa järjestelmällisemmin kuin pienet. Paras tilanne oli valtiotyönantajalla, jossa siinäkin vain 32 % ihmisistä sai esimieheltään järjestelmällistä johtamista työn ja vapaa-ajan erottamisessa.

Selkeät kokonaistavoitteet ja HR-prosessit tukevat esimiestä työn ja vapaa-ajan erottelussa

Kun analysoitiin strategisen hyvinvoinnin johtamisen perusteiden vaikutusta työn ja vapaa-ajan erotteluun, havaittiin että strategiselle hyvinvoinnille asetetut tavoitteet olivat yhteydessä parempaan työn ja vapaa-ajan erotteluun. Johdon ja HR:n prosessit tukivat myös esimiesten roolia työn ja vapaa-ajan erottelussa. Kuva 2 osoittaa, että kun työhyvinvointi oli otettu huomioon merkittävästi työn ja perheen yhteensovittamisessa (siis HR-prosessina) ja työaikojen ja järjestelyjen joustavuudessa, oli esimiehillä suurempi vastuu työn ja vapaa-ajan erottelussa tekemisessä.


Kuva 2. Esimiehille määritetty rooli työn ja vapaa-ajan erottelussa sen mukaan, miten johdon ja HR:n prosesseissa työhyvinvointi on otettu huomioon, vuosien 2009-12 aineisto.
Miten esimiesten toiminta työn ja vapaa-ajan erottelussa tukee tuloksellisuutta?

Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa tutkimussarjassa olemme kartoittaneet strategisen hyvinvoinnin tuloksellisuutta kahdeksan osa-alueen kautta seuraavalla kysymyksellä: ”Hyvinvointityön tuloksellisuus. Miten arvioitte yrityksenne hyvinvointityön tuottavuutta (tai hyötyä) eri osa alueilla? Vastausvaihtoehdot olivat: 1 = ei tietoa tuloksista, 2 = tulokset negatiiviset, 3 = pysyneet samana, 4 = hieman positiiviset, 5 = erittäin positiiviset. Kysymyksessä annetut osa-alueet olivat talous, työkyky, osaaminen, terveys, ilmapiiri, esimiestyö, sitoutuminen ja yrityskuva. Esimiesten rooli työn ja vapaa-ajan erottelussa oli yhteydessä eniten tuloksellisuuteen talouden ja työkyvyn kautta. Tulos korostaa työn ja vapaa-ajan erottelun tärkeyttä – se tukee sekä liiketoiminnan tuloksellisuutta että työkyvyttömyysriskin hallintaa. Kuva 3 osoittaa, että tulokset olivat melko vahvoja – kun esimiesten toimintatapa oli järjestelmällinen, olivat tulokset erinomaisia lähes puolessa näistä organisaatioista. Jos esimiehen roolia ei ollut määritetty, jäi erinomaisten tulosten arvioineiden organisaatioiden osuus 20 %:iin.

Kuva 3. Työhyvinvointityön arvioitu tuloksellisuus esimiehille määritetyn roolin mukaan työn ja vapaa-ajan erottelussa.
 
Mitä opimme tästä?
Aamu-TV:n keskustelussa Ahonen ja Karlsson painottivat työn ja vapaa-ajan erottamisen merkitystä työkyvylle ja työn tuottavuudelle. Tutkimussarjamme tulokset tukevat tätä selkeästi kuvan 3 esittämällä tavalla. Kuva 2 puolestaan korostaa johdon asettamien tavoitteiden ja HR-prosessien kokonaisuuden tärkeyttä – ilman hyvää kokonaisjohtamista tämäkin asia toteutuu heikosti. Selkeä haaste on kuvan 1 esittämä 22 %:n osuus organisaatioista – vain viidennes organisaatioista toteuttaa työn ja vapaa-ajan erottelua järjestelmällisesti.
Käytännössä työn ja vapaa-ajan (tai ehkä paremmin sanottuna ”oman ajan”) erottaminen on yksinkertaista: ei häiritä muita työasioilla työajan ulkopuolella! Johdon tinkimätön linjaus on tässä tärkeää – sähköpostikuri on ehdoton. Kyse ilmiössä on pääosin toimihenkilö- ja asiantuntijatöissä; monissa tuotannollisissa töissä työt loppuvat työajan päättyessä. Haasteet tässä asiassa ovat luonnollisesti suuremmat globaaleissa yrityksissä, joissa kommunikoidaan jatkuvasti eri mannerten välillä. Tällöin työaika venyy väkisinkin normaalia pitemmäksi.
Asiantuntijatyössä ajatuksia on joskus vaikea pitää kurissa vapaa-aikana – ideat tulevat kun ovat tullakseen. Innovointi voi olla parhaimmillaan pitkän ulkolenkin aikana – ja mitä sitä estämään. Tätä sopivaa tietotyön flow’ta ei kannata estellä – parasta lienee pitää perinteistä muistivihkoa mukana aina, niin saa ideat muistiin. Innovoinnin aika-ja paikkariippuvuuksista syvällisempää pohdintaa Pauli Forman blogissa: http://www.pauliforma.fi/rantaradanvarrelta/uncategorized/nyt-teilla-15-minuuttia-aikaa-innovoida/
Lopuksi: työn ja vapaa-ajan erottelun sijasta voisimme puhua "työntekijän oman ajan kunnioittamisesta!"
 

 

lauantai 31. tammikuuta 2015

Onko jatkuva parantaminen osa innovointia?


Yleisesti on tunnustettu, että innovaatiot ovat Suomen tulevaisuuden pelastua globaalissa kilpailussa. Innovaatioita tuetaan melkoisilla euromäärillä – hyvä niin, mutta tärkeä osa innovaatioita ovat arjen innovaatiot. Sellaiset muutokset työssä, jotka sujuvoittavat, tehostava, parantavat ja tuovat lisäarvoa niin asiakkaalle kuin työnsä tekijöille. Tällaisista innovaatioista ja niiden taustoista bloggasi Pauli Forma tänään (http://www.pauliforma.fi/rantaradanvarrelta/uncategorized/nyt-teilla-15-minuuttia-aikaa-innovoida/ ) – ja hän sai minut tarttumaan ”kynään”. Kynäpenaalistani kaivoin esiin Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa tutkimussarjan SPSS-tietokannan, Excelin, Powerpontin, Wordin ja Bloggerin netissä. Tässä tuotokseni.
Mikä on tilanne jatkuvan parantamisen mallin käytössä työssä ja työn kehittämisessä?

Tutkimussarjassamme olemme kartoittaneet ns. jatkuvan parantamisen mallin käytön säännöllisyyttä. Taustalla kysymyspatterin mukaan ottamiseen oli keskustelut STTK:n Erkki Auvisen (https://twitter.com/EOAuvinen) kanssa – kiitos hänelle impulssista! Tutkimuskyselyssä määritimme jatkuvan parantamisen näin: ”Jatkuva parantaminen tarkoittaa prosessia, jossa tiimit tai muut organisaation osat tekevät yhteistoiminnassa (henkilöstö ja esimiehet yhdessä) kehittämistyötä. Jatkuvassa parantamisessa tiimi voi tehdä itseään koskevia päätöksiä ja sillä on myös resurssit toteuttaa ne." Vahva näkemyksemme kysymystä esittäessämme oli, että jatkuva parantaminen on rakenteellisesti määritetty ja yhteisesti sovittu innovoinnin viitekehys organisaatiossa. Se mahdollistaa uusien asioiden esiin ottamisen – ja tietysti myös nykyisen toiminnan kehittämisen! Kuva 1 esittää tulokset ao. kysymyksen jakaumista eri toimialoilla ja kokoluokissa.

Kuva 1. Jatkuvan parantamisen mallin käyttäminen työhön ja työn kehittämiseen liittyvissä asioissa eri toimialoilla ja kokoluokissa, vuosien 2012-14 aineisto.
Kuva 1 osoittaa ensinnäkin sen, että jatkuva parantaminen – työhön liittyen – on parhaiten käytössä valtiotyönantajalla ja kehnoiten kaupan toimialalla. Kuva 1 havainnollistaa myös pienten ja suurten organisaatioiden erot – isoissa prosessia käytetään selkeästi useammissa organisaatioissa kuin alle 50 henkilön kokoluokassa.

Miten strategisen hyvinvoinnin johtaminen tukee jatkuvaa parantamista?
Tutkimusaineistosta tehdyn regressioanalyysin mukaan jatkuvan parantamisen käytön säännöllisyyttä tukivat eritoten organisaatiossa määritetty työhyvinvointivastuu esimiehelle sekä kirjallisen kokonaissuunnitelman tekeminen. Näin – itsestään selvästi – hyvä strategisen hyvinvoinnin manageeraus edesauttoi jatkuvaa parantamista.


Kuva 2. Jatkuvan parantamisen mallin käyttö - satunnaisesti tai järjestelmällisesti vastanneiden %-osuudet strategisen hyvinvoinnin esimiesvastuun määrittämisen ja tehdyn suunnitelman mukaan, vuosien 2012-14 aineisto.
Kuvan 2 mukaan niissä organisaatiot, joissa oli määritetty esimiehille vastuu työhyvinvoinnissa ja joissa oli tehty kirjallinen kokonaissuunnitelma strategisessa hyvinvoinnissa, käytettiin työhön liittyen jatkuvaa parantamista säännöllisesti 49 %:ssa organisaatioista. Vastaava luku organisaatioissa, joissa ei ollut esimiesvastuuta eikä suunnitelmaa, oli 17 %. Hyvä johtaminen kantaa tätäkin ilmiötä eteenpäin!

Jatkuvan parantamisen – innovoinnin (?) - tuloksellisuus

Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa tutkimussarjassa olemme kartoittaneet strategisen hyvinvoinnin tuloksellisuutta kahdeksan osa-alueen kautta seuraavalla kysymyksellä: ”Hyvinvointityön tuloksellisuus. Miten arvioitte yrityksenne hyvinvointityön tuottavuutta (tai hyötyä) eri osa alueilla? Vastausvaihtoehdot olivat: 1 = ei tietoa tuloksista, 2 = tulokset negatiiviset, 3 = pysyneet samana, 4 = hieman positiiviset, 5 = erittäin positiiviset. Kysymyksessä annetut osa-alueet olivat talous, työkyky, osaaminen, terveys, ilmapiiri, esimiestyö, sitoutuminen ja yrityskuva. Työhön ja työn kehittämiseen liittyvä jatkuva parantaminen oli yhteydessä eniten tuloksellisuuteen talouden, esimiestyön ja osaamisen kautta.



Kuva 3. Jatkuvan parantamisen mallin käyttö työhön ja työn kehittämiseen liittyvissä asioissa - heijasteita strategisen hyvinvoinnin tuloksellisuuteen.




















Kuva 3 osoittaa varsin selkeästi, että jatkuvan parantamisen säännöllisyys tukee arvioitua tuloksellisuutta. Ilmiön kannalta on varsin loogista, että tuloksellisuuden tuki löytyy taloudesta, esimiestyöstä ja osaamisesta, nehän ovat tavoitteita ja toimijoita työhön liittyvässä jatkuvassa parantamisessa.

Yhteenvetoa jatkuvasta parantamisesta ja innovoinnista
Jatkuvan parantamisen mallin käyttö on vielä varsin vähäistä, jos kriteeriksi otetaan käytön säännöllisyys. Kaikista tutkimukseen osallistuneista organisaatioista 28 % käytti jatkuvaa parantamista työhön liittyen säännöllisesti. Kuten kuva 2 osoittaa, hyvä strategisen hyvinvoinnin johtaminen tukee (tuo tullessaan) myös jatkuvaa parantamista. Ja kuva 3 näyttää selkeät heijasteet jatkuvan parantamisen ja toiminnan tuloksellisuuden välille.

Tulosten ja kokemuksen valossa olen sitä meiltä, että innovointi vaatii selkeän mallin organisaatiossa. Johdon päättämä malli sallii ja mahdollistaa – kenties myös innostaa – ihmisiä innovoimaan. Ja vastaavasti ilman päätettyä mallia asia saattaa unohtua – ainakaan se ei nouse järjestelmällisesti johtoryhmän ja kehittämispäivien agendalle.

Ja lopuksi olen vielä sitä mieltä, että innovoinnin tavoitteeksi tulee ottaa yrityksen liiketaloudellisen menestyksen kehittäminen – tai julkisorganisaation tuottavuuden parantaminen. Tällöin asia on johdolle kiinnostava – eikä pelkkä uusi ismi Suomen pelastamiseksi. Innovointi kehittää asiakastyytyväisyyttä, innovointi parantaa ihmisten työhyvinvointia, mutta ollaan rehellisiä – innovoinnin tulee parantaa tulosta!



 
 

perjantai 30. tammikuuta 2015

Miten esimiesten työhön paluun tuki toimii?


Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa tutkimussarja on selvittänyt esimiesten roolia työhön paluun tuessa vuosina 2011-14. Työhön paluun tuki on osa työkykyjohtamisen prosessia. Vuonna 2012 työterveyslakiin tullut muutos (ns. 30-60-90 päivän sääntö) edellyttää työnantajalta toimenpiteitä juuri 30 sairauspäivän jälkeen. 30-60-90 päivän sääntö määrittää eri toimijoille työkyvyttömyyden (sairauspoissaolojen) pidentyessä selkeät vastuut:
  • 30 päivää: Työnantaja ilmoittaa työntekijän sairauslomasta työterveyshuoltoon viimeistään, kun poissaolo on 
jatkunut kuukauden. Työterveyshuollon tiimi selvittää, 
mistä sairauspoissaolot ovat kertyneet.
  • 60 päivää: Työnantaja hakee sairauspäivärahaa Kelalta kahden 
kuukauden kuluessa työkyvyttömyyden alkamisesta. 
Jos sairauspoissaolo jatkuu, lääkäri tekee B-lausunnon 
ja ottaa kantaa kuntoutuksen tarpeeseen.
  • 90 päivää: Lääkäri tekee terveystarkastuksen ja antaa lausunnon
 työntekijän jäljellä olevasta työkyvystä ja työhön paluun mahdollisuuksista viimeistään, kun sairauspäivärahaa on maksettu 90 päivältä. Ennen lausunnon tekemistä työterveyshuolto neuvottelee tilanteesta työntekijän ja
 työnantajan kanssa.
Useissa organisaatioissa on linjattu, että esimies on henkilö, joka on vastuussa työhön paluun tuesta. Työhön paluun tuen ideana on työn muokkaus sairauspoissaolon jälkeen siten, että henkilön vielä mahdollisesti vajaa työkyky kestää työn kuormituksen. Samalla tuetaan osaamista ja työyhteisön sosiaaliseen piiriin palaamista. Työhön paluun tuki on varhaisen tuen ohella kiinteä osa kokonaisvaltaisessa työkykyjohtamisessa.

Mikä on tilanne työhön paluun tuessa esimiesten toiminnan osalta?
Työhön paluun tukea toteuttaa järjestelmällisesti 33 % työpaikoista, paras tilanne on suurissa työpaikoissa valtion, kunnan ja liike-elämän palvelujen toimialoilla (46-60%) ja heikoin työntekijävaltaisissa pienissä yrityksissä (n. 10 %).

Kuva 1. Esimiehille määritetyn työhön paluun tuen vastuun jakaumat eri kokoluokissa vuosina 2011-14. Alle 100 %:n summat johtuvat siitä, että suurin osa organisaatioista ei ollut määrittänyt esimiehille lainkaan vastuuta alaisten työhyvinvoinnissa.

Kuva 1 osoittaa ensinnäkin sen, että suurissa organisaatioissa työhön paluun tuen toimintatavat ovat paremmassa tilassa kuin pienissä organisaatioissa. Toisaalta kuvasta nähdään, että tilanne on kehittynyt asteittain vuodesta 2011 alkaen. Kuva 2. esittää samanlaisen tuloskuvan eri toimialoilta, vuosien 2011-14 keskiarvoina.

Kuva 2. Sovitut esimiesten toimintatavat työhön paluun tuen aloittamisessa – jakaumat eri toimialoilla ja kokoluokissa, vuosien 2011-14 koko aineisto.

Kuvan 2 mukaan toimialoista paras on valtiotyönantaja, jossa kaikki kokoluokat huomioon ottaen lähes puolet työntekijöistä sai esimieheltään järjestelmällistä työhön paluun tukea sairauslomien jälkeen. Muilla toimialoilla luvut vaihtelivat 20 ja 35 %:n välillä. Heikoin tilanne oli pienillä työpaikoilla rakentamisen ja kuljetuksen toimialoilla.

Työhön paluun tuki – yhdistelmä työterveyden ja esimiesten toimintaa
Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa tutkimussarjassa olemme kartoittaneet samoista organisaatioista sekä esimiesten että työterveyden toimintatapoja työhön paluun tukemisessa. Kuvassa 3 on yhteenveto tästä ristiintaulukoinnista.


Kuva 3. Esimiesten toiminnan järjestelmällisyys ja työterveyshuollon toiminnan riittävyys työhön paluun tuessa koko vuosien 2011-14 aineistossa.













Kuvan 3 tulos on mielenkiintoinen! Ensinnäkin 53 % organisaatioista ei ollut määrittänyt esimiehille lainkaan vastuuta alaisten työhyvinvoinnissa, tähän ryhmään kuului 14 % organisaatioista, joissa työterveys toimi tehokkaasti. Esimiesvastuun määrittäneistä 47 %:sta organisaatoista 32 %:ssa esimiehet toteuttivat järjestelmällisesti työhön paluun tukea. Näistä 32 %:sta puolessa myös työterveys toimi tehokkaasti, joten lopputuloksena suomalaisista palkansaajista 16 % työskentelee organisaatioissa, joissa SEKÄ ESIMIEHET ETTÄ TYÖTERVEYS TOIMIVAT TEHOKKAASTI TYÖHÖN PALUUN TUKEMISESSA. Tiedän, että positiivisuuden käyttö on suotavaa, joten totean että enää 84 % täytyy saada mukaan oikeaoppiseen toimintaan.


Yhteenvetoa esimiesten työhön paluun tuesta
Organisaatioille – ja sen kautta esimiehille – on määritetty vuonna 2012 lakisääteinen velvollisuus toimia 30 sairauspäivän jälkeen. Vuoden 2014 tutkimuksemme mukaan tuo 30-60-90 sääntö tunnettiin periaatteessa hyvin, mutta esimiesten kokonaisvastuussa ja roolissa työhön paluun tuessa on vielä kovasti kehitettävää. Paljon on toki menty eteenpäin – kehitysaskelissa oleellisimmat ovat strategisen hyvinvoinnin kokonaisjohtamisen kehittäminen. Selkeät kehittämisalueet ja tavoitteet, työhyvinvointi osaksi johdon strategiatyötä ja esimiesten koulutusta. Näin voidaan saavuttaa hyviä tuloksia sairauspoissaolojen vähentämisessä – ja sen kautta taloudessa. Mutta kuten jo aikaisemmin totesin, pelkkä esimiesten vastuuttaminen ei riitä – tarvitaan heidän tukemista, johtamista ja osaamisen kehittämistä. Kuvan 3 tulos on lähes hämmentävä – asia oli hyvin hallussa esimiehillä ja työterveydellä molemmilla vain joka kuudennessa organisaatiossa. Asia vaatii lisää johtajuutta!